Alla Ylen uutinen kokonaisuudessaan:
"Suomalaisesta peruskoulusta kaavaillaan formaattituotetta vientiin, kirjoittaa Helsingin Sanomat. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) ideoimat Finnish International Schools -koulut olisivat yhdenmukaisia lukujärjestystä ja rakennuksen väriä myöten.
Lehden mukaan Elinkeinoelämän valtuuskunnassa ideoidaan suomalaisten peruskoulujen viemistä maailman koulutusmarkkinoille. Finnish International Schools -nimellä kulkevat peruskoulut olisivat yhdenmukaisia lukujärjestystä ja rakennuksen väriä myöten.
- Maailmalla on kova kysyntä koulutuksesta ja Suomella on siinä kova maine, perustelee hanketta EVA:n johtaja Risto E. J. Penttilä.
Kouluja pyörittäisi säätiö tai sosiaalinen yritys. Niitä on tarkoitus tarjota aluksi Venäjälle, Kiinaan ja Aasian maihin. Alkuvaiheessa kouluissa opettaisivat suomalaiset englannin kielellä. Myöhemmin myös paikalliset opettajat voisivat työskennellä kouluissa.
Suomen peruskoulutus nousi maailmalla otsikoihin vuonna 2001, kun OECD julkaisi ensimmäisen osaamisvertailunsa. Suomalaiset koululaiset ovat menestyneet hyvin myös sen jälkeen tehdyissä vertailuissa. "
Eli suomalaisesta koulusta, jonka tekee hyväksi opettajien hyvä koulutus ja mahdollisuus tehdä työtään itsenäisesti ja luovasti ajatellaan mahdolliseksi standardoida ja purkittaa?!
Se, mikä suomalaisesta peruskoulusta tekee hyvän, on juurikin vapaus innovaatioon, eikä sitä voida replikoida ja monistaa ja maalata kaikkea samanväriseksi.
Osoittaa valtavaa tietämättömyyttä opetuksesta ja suomalaisesta koulusta. Surullista. Ja samalla osoittaa erittäin mainiosti nykyisen talousajattelun juurtumista Suomeen: kaikki on kaupallistettavissa ja kaupallistettava.
maanantai 28. joulukuuta 2009
torstai 10. joulukuuta 2009
Kieli
Hyvä kielenhallinta, ja tarkoitan äidinkieltä, antaa valtavasti valtaa. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen, vuorovaikutus yleensäkin arkipäivässä tapahtuu kielen kautta. Ihminen joka hallitsee kielen ja osaa käyttää sitä monipuolisesti ja taitavasti, omaa valtavasti valtaa niiden yli, jotka eivät kieltä hallitse yhtä hyvin.
Asia korostuu vielä nykypäivänä, koska tiedon määrä lisääntyy ja sen hallinta ja käyttö edellyttää erinomaista kielellistä hallintaa.
Puhutaan medialukutaidosta. Onneksi kouluissa eri tasoilla käsitellään kielenkäytön eri muotoja, mutta onko kukaan oikeastaan sitä perustavaalaatua olevaa ajatusta siellä pohjalla sanonut ääneen: kieli on valtaa.
Toki todetaan, että kielen hallintaa tarvitaan selviämiseen arjessa ja yhteiskunnassa toimimiseen, mutta sen valta-aspektista ei liene paljoa kouluissa puhuttu. Jokainen opettaja suhtautuu positiivisemmin oppilaaseen, joka osaa ilmaista itseään monipuolisesti ja tilanteeseen sopivasti. Poliisi ottaa sinut vakavammin, jos osaat puhua kieltä, jota he ymmärtävät. Poliitikko kuolee heti, jos ei osaa äidinkielensä koukeroita ja tapoja ilmaista asioita ja luoda vaikutelmia.
Kieli myös enenevissä määrin on sosiaalinen mittari. Toki aikanaan kieli oli merkittävä erottaja säätyjen välillä, mutta jossain vaiheessa yhteiskunnan tara-arvoistumisen myötä ja luokkaerojan häivyttyessä kieli menetti merkitystään, tai paremminkin tuli kaikkien ulottuville hyvä kielen hallinta. Nykyään tuntuu siltä, että olemme palaamassa takaisin vanhaan ja kieli enemmän ja enemmän erottaa ihmisiä toisistaan. Samalla kyllä yhteiskuntakin taas eriytyy voimakkaammin luokkiin. Kieli voi olla voimakkaampi statussymboli kuin se suuri mersu.
Puhumme monenlaisista aikakausista. Nykyaikaa on tituleerattu media-ajaksi yms. Miksi emme puhuisi Kielen aikakaudesta? Kieli on aina ollut perustyökalu ja vallan väline, mutta nyt se on kaikkialla. Kielen käsite on laajentunut kattamaan kaiken vuorovaikutuksen niin puheesta, kuvista, äänistä yms.
Yhteiskuntamme on ennen kaikkea kielellinen, kulttuurimme on ennen kaikkea kielellinen. Elämme kielenkäytön aikaa.
[Itse pyrin hyvään kieleen, mutta nettimaailmassa sallin toisinaan itselleni vapaamman ja virheiden täyttämän kielenkin. Tämän blogin puitteissa kuitenkin on yhtenä tavoitteenani tuottaa vapaata, mutta hvyää kieltä. En esimerkiksi ole ollenkaan tyytyväinen ajatuksenomaisiin lauseenrakenteisiini, joissa sanajärjestys saattaa muodollisesti olla oikein, mutta ajatuksen tavoittamiseksi saattaa lukija joutua kertaamaan lauseen ymmärtääkseen sen.]
Asia korostuu vielä nykypäivänä, koska tiedon määrä lisääntyy ja sen hallinta ja käyttö edellyttää erinomaista kielellistä hallintaa.
Puhutaan medialukutaidosta. Onneksi kouluissa eri tasoilla käsitellään kielenkäytön eri muotoja, mutta onko kukaan oikeastaan sitä perustavaalaatua olevaa ajatusta siellä pohjalla sanonut ääneen: kieli on valtaa.
Toki todetaan, että kielen hallintaa tarvitaan selviämiseen arjessa ja yhteiskunnassa toimimiseen, mutta sen valta-aspektista ei liene paljoa kouluissa puhuttu. Jokainen opettaja suhtautuu positiivisemmin oppilaaseen, joka osaa ilmaista itseään monipuolisesti ja tilanteeseen sopivasti. Poliisi ottaa sinut vakavammin, jos osaat puhua kieltä, jota he ymmärtävät. Poliitikko kuolee heti, jos ei osaa äidinkielensä koukeroita ja tapoja ilmaista asioita ja luoda vaikutelmia.
Kieli myös enenevissä määrin on sosiaalinen mittari. Toki aikanaan kieli oli merkittävä erottaja säätyjen välillä, mutta jossain vaiheessa yhteiskunnan tara-arvoistumisen myötä ja luokkaerojan häivyttyessä kieli menetti merkitystään, tai paremminkin tuli kaikkien ulottuville hyvä kielen hallinta. Nykyään tuntuu siltä, että olemme palaamassa takaisin vanhaan ja kieli enemmän ja enemmän erottaa ihmisiä toisistaan. Samalla kyllä yhteiskuntakin taas eriytyy voimakkaammin luokkiin. Kieli voi olla voimakkaampi statussymboli kuin se suuri mersu.
Puhumme monenlaisista aikakausista. Nykyaikaa on tituleerattu media-ajaksi yms. Miksi emme puhuisi Kielen aikakaudesta? Kieli on aina ollut perustyökalu ja vallan väline, mutta nyt se on kaikkialla. Kielen käsite on laajentunut kattamaan kaiken vuorovaikutuksen niin puheesta, kuvista, äänistä yms.
Yhteiskuntamme on ennen kaikkea kielellinen, kulttuurimme on ennen kaikkea kielellinen. Elämme kielenkäytön aikaa.
[Itse pyrin hyvään kieleen, mutta nettimaailmassa sallin toisinaan itselleni vapaamman ja virheiden täyttämän kielenkin. Tämän blogin puitteissa kuitenkin on yhtenä tavoitteenani tuottaa vapaata, mutta hvyää kieltä. En esimerkiksi ole ollenkaan tyytyväinen ajatuksenomaisiin lauseenrakenteisiini, joissa sanajärjestys saattaa muodollisesti olla oikein, mutta ajatuksen tavoittamiseksi saattaa lukija joutua kertaamaan lauseen ymmärtääkseen sen.]
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Opettaja ja minä - missä raja vai onko sitä edes olemassa?
Opettajan ammatti on tunnetusti hyvin yksilöön kiinnittynyt ja työtä tehdään vahvasti omalla persoonalla (enemmän kuin monia muita töitä, joissa on selvemmin "virkaminä").
Opettajaprofessioon voi myös liittää yksin suorittamisen kulttuurin.
Kun em. ottaa huomioon, opettajalle oma työ saattaa olla hyvinkin vaikeasti erotettavista - niin yksilön kuin muidenkin erotettavissa - omasta persoonastaan, omasta itsestään.
Tällöin mikä tahansa työstä annettu kommentti, oli se sitten positiivnen tai negatiivinen, on yksilön helppo yhdistää Häneen itseensä kohdistuvana, ei niinkään hänen työhönsä liittyvänä (hän ja työ kun ovat pitkälti sama asia).
Siinä missä monissa ammateissa asiat pystytään pitämään asioina, onko se opettajaprofessiossa niin helppoa vai liittyvätkö ne herkemmin yksilöön itseensä (yksilön ajatuksissa)?
Mielestäni ei ole tarkoituksenmukaista opettajan edes pyrkiä liialti luomaan itselleen tiukkaa ammattiroolia. Jos luo opettajana itselleen puhtaasti opettajaroolin, on se monesti kovin epäaito ja etäiseksi jäävä. Toisaalta, jos toimii kuten parhaiden opettajien sanotaan toimivan, ja teet työtä kokonaisvaltaisesti omalla persoonallasi, miten kykenee erottamaan työhön kohdistuvan palautteen omaan itseensä kohdistuvasta palautteesta?
Toki ammatilliseen osaamiseen kuuluu pystyä keskustelemaan asioista, mutta kun opettamisessa asiat ovat niin tiukasti sidoksissa yksilöihin, että niistä keskusteleminen talloo jonkun persoonallisuutta melkeinpä väkisin.
Kokemuksia opettajilta?
Opettajaprofessioon voi myös liittää yksin suorittamisen kulttuurin.
Kun em. ottaa huomioon, opettajalle oma työ saattaa olla hyvinkin vaikeasti erotettavista - niin yksilön kuin muidenkin erotettavissa - omasta persoonastaan, omasta itsestään.
Tällöin mikä tahansa työstä annettu kommentti, oli se sitten positiivnen tai negatiivinen, on yksilön helppo yhdistää Häneen itseensä kohdistuvana, ei niinkään hänen työhönsä liittyvänä (hän ja työ kun ovat pitkälti sama asia).
Siinä missä monissa ammateissa asiat pystytään pitämään asioina, onko se opettajaprofessiossa niin helppoa vai liittyvätkö ne herkemmin yksilöön itseensä (yksilön ajatuksissa)?
Mielestäni ei ole tarkoituksenmukaista opettajan edes pyrkiä liialti luomaan itselleen tiukkaa ammattiroolia. Jos luo opettajana itselleen puhtaasti opettajaroolin, on se monesti kovin epäaito ja etäiseksi jäävä. Toisaalta, jos toimii kuten parhaiden opettajien sanotaan toimivan, ja teet työtä kokonaisvaltaisesti omalla persoonallasi, miten kykenee erottamaan työhön kohdistuvan palautteen omaan itseensä kohdistuvasta palautteesta?
Toki ammatilliseen osaamiseen kuuluu pystyä keskustelemaan asioista, mutta kun opettamisessa asiat ovat niin tiukasti sidoksissa yksilöihin, että niistä keskusteleminen talloo jonkun persoonallisuutta melkeinpä väkisin.
Kokemuksia opettajilta?
tiistai 8. joulukuuta 2009
I like, I don't like it, I like, I don't...
Huokaus.
Angsti ennen sijaisuuksia. En pidä opettamisesta on tulkintani.
Sitten menen kouluun ja se opettaminen on kivaa ja oppilaat ovat kivoja ja tykkäävät musta ja on semmonen olo, että osaa sen homman ja kaikki on vaa niin hellan lettas kivaa ja ihanaa.
Ehkä murehdinkin sitä, että oikeasti pidän opettamisesta, mutta tiedän, että olen niin "sinisilmäinen" ja luottavainen ja tavallaan kai tähän maailmaan heikko, että pelkään tykästyväni rankkaan työhöni niin paljon, etten osaa enää vetää sitä rajaa työn ja oman elämän välille. Ehkä, en tiedä....
Ehkä vain selittelen jotain...
"sori että oon tänään vähä tämmönen, mä oon oikeesti ihan kiva..."
Tyttö sanoi tuona ja otti kädestä kiinni kun kävelimme liikunnantunnilta luokkaan. Leidi veti vähän draamaa siinä pari tuntia ennen. Awww. Yksi tyttö tuli halaamaan päivän päätteeksi. Eräs poika, vähän sellainen reppana (aawww) sanoi, päätään päivän kolhineena, että "äiti on sanonu että ku aivoon tulee reikä niin tulee hulluksi". Pohdin siinä sitten, että onkohan lapsi kenties käsittänyt jotain väärin, vai onkohan äidillä vähän outo käsitys asioista.
"mä oon läski! kaikki haukkuu mua läskiksi! musta ei ikinä tuu mallia! mitä läskit muka tekee". Draamailijan itkuraivarit. Yritin siinä lohduttaa, mutta samalla oli menossa toisella puolella salia jalkapalloa, toisella sählyä, ainakin viisi oppilasta erilaisine ruhjeineen ja muutama vain muuten kiipeilemässä seinille.
"et oo todellakaan kuule lihava. piste! Alas sieltä seinältä, V pelaamaan siitä, no ei toi oo paha haava. Kuka suo haukkuu? Piiiip, korkea maila! rangaistuslaukaus! Jalkapallolaiset peliä!"
Tiesi taas tehneensä töitä, kun yritti seurata 10 eri asiaa samaan aikaan. Ja kas, liikunnantunnin jälkeen kun kysyin, kaikilla oli ollut kuitenkin hauskaa, jopa niillä parilla, jotka palasivat tunnille terkkarikäynnin jälkeen. No, kaikki kyllä liikkuivat, että mikäs siinä. Korvatulpat ensi kerralla. Tokaluokkalaiset ovat vapaana kuin elohopeaa...
Luokassa oli pysyvä avustajakin. Mukava nainen. Osasi suomen kieltä kohtalaisesti kyllä, mutta välillä ei mennyt ihan siten perille kuin olin tarkoittanut. Ja äidinkielentunnilla sain ohjastaa häntä joissain tehtävissä samoin kuin oppilaita. Hyvällä sanon, en pahalla :)
Yksi draamailijatyttö veti parut siitä, ettei saanut käsialaa läksyski (niin, on se kamalaa kun on noin kova motivaatio ;), joten sai jäädä sitä tekemään avustajan kanssa. Oli hauskaa kun palasin luokkaan ja oppilaan vieressä oleva avustaja säpsähti ja pudotti kynän kädestään. Hän muisti painokkaasti mainita, että tyttö kirjoitti kaiken itse :D. Hän taisi vähän avustaa, mutta ei kai se haittaa jos esimerkkiä näyttää. Hauska vain, että säikähti todella.
Luokan oma opettajakin pyöri jaloissa melkein koko ensimmäisen tunnin ja lässytti meikäläiselle. En aloittanut tuntia ihan niin kuin hän halusi, joten hän sitten päätti siinä ohjastaa koko ajan. Liian monta kokkia. Mukava nainen oli kyllä, mutta opettajia enemmän samaan luokkaan vasta, kun tuntee toisensa kunnolla. Muuten se on vähän kuin apukuski autossa: hiljaa tai ulos.
Tuolla koulussa olen ollut 2/3 tokaluokasta ja molemmat ovat suuria luokkia, mutta hyvin organisoituja ja oppilaat opetettu kurinalaisiksi. Naurattaa joskus ihmiset, jotka kitisevät tiukasta kurista. Fakta vain on, että täytyy olla tarkka ja ankara, mutta reilu kuri, jotta työskentely on mahdollista. Kuten sanottu, ovat tuon ikäiset kuin elohopeaa. Hiljaisuus on hiljaisuus, paikalla pysyminen on paikallapysymista. Ei mitään välimuotoja, vaan ankara kuri. Oppilaat oppivat sen oikeasti nopeasti ja kuin koirat (kyllä käytän tätä vertausta), he ovat tyytyväisiä kun sävelt ovat selvät kuten myös oma paikka.
Puhumattakaan siitä, että ajattelu vaatii rauhaa.
"Lujaa lempeyttä"
JA, PRKL, tokaluokan käsialavihossa oli esimerkkilauseena lause, joka alkoi: Hänen ääni oli...
Meinasin repiä peliverkkarini. MIssä vaiheessa possessiivisuffiksi on muuttunut kirjakieleenkin?! Minun vitun sonera prkl.
Angsti ennen sijaisuuksia. En pidä opettamisesta on tulkintani.
Sitten menen kouluun ja se opettaminen on kivaa ja oppilaat ovat kivoja ja tykkäävät musta ja on semmonen olo, että osaa sen homman ja kaikki on vaa niin hellan lettas kivaa ja ihanaa.
Ehkä murehdinkin sitä, että oikeasti pidän opettamisesta, mutta tiedän, että olen niin "sinisilmäinen" ja luottavainen ja tavallaan kai tähän maailmaan heikko, että pelkään tykästyväni rankkaan työhöni niin paljon, etten osaa enää vetää sitä rajaa työn ja oman elämän välille. Ehkä, en tiedä....
Ehkä vain selittelen jotain...
"sori että oon tänään vähä tämmönen, mä oon oikeesti ihan kiva..."
Tyttö sanoi tuona ja otti kädestä kiinni kun kävelimme liikunnantunnilta luokkaan. Leidi veti vähän draamaa siinä pari tuntia ennen. Awww. Yksi tyttö tuli halaamaan päivän päätteeksi. Eräs poika, vähän sellainen reppana (aawww) sanoi, päätään päivän kolhineena, että "äiti on sanonu että ku aivoon tulee reikä niin tulee hulluksi". Pohdin siinä sitten, että onkohan lapsi kenties käsittänyt jotain väärin, vai onkohan äidillä vähän outo käsitys asioista.
"mä oon läski! kaikki haukkuu mua läskiksi! musta ei ikinä tuu mallia! mitä läskit muka tekee". Draamailijan itkuraivarit. Yritin siinä lohduttaa, mutta samalla oli menossa toisella puolella salia jalkapalloa, toisella sählyä, ainakin viisi oppilasta erilaisine ruhjeineen ja muutama vain muuten kiipeilemässä seinille.
"et oo todellakaan kuule lihava. piste! Alas sieltä seinältä, V pelaamaan siitä, no ei toi oo paha haava. Kuka suo haukkuu? Piiiip, korkea maila! rangaistuslaukaus! Jalkapallolaiset peliä!"
Tiesi taas tehneensä töitä, kun yritti seurata 10 eri asiaa samaan aikaan. Ja kas, liikunnantunnin jälkeen kun kysyin, kaikilla oli ollut kuitenkin hauskaa, jopa niillä parilla, jotka palasivat tunnille terkkarikäynnin jälkeen. No, kaikki kyllä liikkuivat, että mikäs siinä. Korvatulpat ensi kerralla. Tokaluokkalaiset ovat vapaana kuin elohopeaa...
Luokassa oli pysyvä avustajakin. Mukava nainen. Osasi suomen kieltä kohtalaisesti kyllä, mutta välillä ei mennyt ihan siten perille kuin olin tarkoittanut. Ja äidinkielentunnilla sain ohjastaa häntä joissain tehtävissä samoin kuin oppilaita. Hyvällä sanon, en pahalla :)
Yksi draamailijatyttö veti parut siitä, ettei saanut käsialaa läksyski (niin, on se kamalaa kun on noin kova motivaatio ;), joten sai jäädä sitä tekemään avustajan kanssa. Oli hauskaa kun palasin luokkaan ja oppilaan vieressä oleva avustaja säpsähti ja pudotti kynän kädestään. Hän muisti painokkaasti mainita, että tyttö kirjoitti kaiken itse :D. Hän taisi vähän avustaa, mutta ei kai se haittaa jos esimerkkiä näyttää. Hauska vain, että säikähti todella.
Luokan oma opettajakin pyöri jaloissa melkein koko ensimmäisen tunnin ja lässytti meikäläiselle. En aloittanut tuntia ihan niin kuin hän halusi, joten hän sitten päätti siinä ohjastaa koko ajan. Liian monta kokkia. Mukava nainen oli kyllä, mutta opettajia enemmän samaan luokkaan vasta, kun tuntee toisensa kunnolla. Muuten se on vähän kuin apukuski autossa: hiljaa tai ulos.
Tuolla koulussa olen ollut 2/3 tokaluokasta ja molemmat ovat suuria luokkia, mutta hyvin organisoituja ja oppilaat opetettu kurinalaisiksi. Naurattaa joskus ihmiset, jotka kitisevät tiukasta kurista. Fakta vain on, että täytyy olla tarkka ja ankara, mutta reilu kuri, jotta työskentely on mahdollista. Kuten sanottu, ovat tuon ikäiset kuin elohopeaa. Hiljaisuus on hiljaisuus, paikalla pysyminen on paikallapysymista. Ei mitään välimuotoja, vaan ankara kuri. Oppilaat oppivat sen oikeasti nopeasti ja kuin koirat (kyllä käytän tätä vertausta), he ovat tyytyväisiä kun sävelt ovat selvät kuten myös oma paikka.
Puhumattakaan siitä, että ajattelu vaatii rauhaa.
"Lujaa lempeyttä"
JA, PRKL, tokaluokan käsialavihossa oli esimerkkilauseena lause, joka alkoi: Hänen ääni oli...
Meinasin repiä peliverkkarini. MIssä vaiheessa possessiivisuffiksi on muuttunut kirjakieleenkin?! Minun vitun sonera prkl.
sunnuntai 6. joulukuuta 2009
Opettajuus tuottaa monimuotoisen osaamisen
Pidin lyhyen luennon aikuiskasvatuksen opintoihini liittyen. Aiheena "Miten rehtori ja koulun johtamiskäytännöt vaikuttavat opettajan ammatilliseen kehittymiseen?"
Pro graduni aikanaan työstin koulujen johtajuuden jakamisesta. Koulun johtamista tutkin suunnitteilla olevassa väitöksessäni. Näiden pohjalta itselleni tuon aiheen muotoilin.
Huomasin työtä tehdessäni, että opettajankoulutus ja opettajan työ antaa valtavan laajat valmiudet erilaisiin tehtäviin. Työ sisältää asioiden ja ihmisten työn suunnittelua, organisointia ja arviointia; valtavan määrän sosiaalista vuorovaikutusta moneen eri suuntaan (lapset, huoltajat, kollegat, viralliset tahot monelta eri ammattialalta); oman työn kokonaisvaltaista suunnittelua; monen eri alan yleissivistyksen kartuttamista; tietoteknisiä taitoja; projekti- ja työryhmätyöskentelyä yms.
Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi opettajan ammattiin koulutetuilla on hyvät mahdollisuudet toimia monilla muillakin aloilla.
Oma tavoitteeni on henkilöstöjohtaminen, aikuisten ihmisten työn organisointi ja henkilöstön kehittämisen suunnittelu. Toisaalta voisi kiinnostaa opetustoimen tai sivistystoimen johtajan tehtävät. Näihin voisi pikkuhiljaa rakentaa tietään opettajuuden kautta rehtoriuteen ja siitä ylöspäin joko kunnalliselle tai yksityiselle sektorille.
Toisaalta kiinnostaisi myös työskennellä tutkijana ja opettaa yliopistossa. Yliopisto-opetus kun antaa mahdollisuuden keskittyä enemmän itse asiaan ilman, että jokaista opiskelijaa tarvitsee pohtia yksilönä ja jatkuvasti arvioida, millainen opetusmetodi palvelisi kulloistakin yksilöä parhaiten. Pedagogina tietysti voisin tuoda paljonkin perinteiseen luento-opetukseen mausteeksi pelkän kaksituntisen monologin sijaan.
Nautin pitämästäni esityksestä suuren luentosalin puitteissa. Aikuisia eri alojen ihmisiä kuuntelemassa mitä minulla on sanottavana. Kiinnostuneet katseet motivoivat jatkamaan eikä kukaan edes haukotellut :)
Tosin näkemykseni siitä, että ammatillinen kasvu ja kehittyminen tapahtuu parhaiten työyhteisössä, joka on keskusteleva, avoin, tukee riskinottoa ja osoittaa luottamusta ja jossa jokainen voi olla aidosti ihminen (eikä vain työntekijä lukuna paperilla) on paras kasvualusta yksilölliselle kehittymiselle, sai professorin lausahtamaan: "niin noinhan sen kai pitäisi olla vaikka aika utopiaahan tuo on..."
Onhan se, vaikka en tuota käsitettä ajatellutkaan työtä tehdessäni. Näen paremminkin tietynlaisen työyhteisön arvojen olevan ihanteita, joihin tulisi tiedostaen pyrkiä. Monesti vain kun hienoon teoreettiseen rakennelmaan liitetään käytännön ihminen, homma menee pieleen :)
Idealistisena rakentamaan tulevaa työyhteisöäni!
Pro graduni aikanaan työstin koulujen johtajuuden jakamisesta. Koulun johtamista tutkin suunnitteilla olevassa väitöksessäni. Näiden pohjalta itselleni tuon aiheen muotoilin.
Huomasin työtä tehdessäni, että opettajankoulutus ja opettajan työ antaa valtavan laajat valmiudet erilaisiin tehtäviin. Työ sisältää asioiden ja ihmisten työn suunnittelua, organisointia ja arviointia; valtavan määrän sosiaalista vuorovaikutusta moneen eri suuntaan (lapset, huoltajat, kollegat, viralliset tahot monelta eri ammattialalta); oman työn kokonaisvaltaista suunnittelua; monen eri alan yleissivistyksen kartuttamista; tietoteknisiä taitoja; projekti- ja työryhmätyöskentelyä yms.
Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi opettajan ammattiin koulutetuilla on hyvät mahdollisuudet toimia monilla muillakin aloilla.
Oma tavoitteeni on henkilöstöjohtaminen, aikuisten ihmisten työn organisointi ja henkilöstön kehittämisen suunnittelu. Toisaalta voisi kiinnostaa opetustoimen tai sivistystoimen johtajan tehtävät. Näihin voisi pikkuhiljaa rakentaa tietään opettajuuden kautta rehtoriuteen ja siitä ylöspäin joko kunnalliselle tai yksityiselle sektorille.
Toisaalta kiinnostaisi myös työskennellä tutkijana ja opettaa yliopistossa. Yliopisto-opetus kun antaa mahdollisuuden keskittyä enemmän itse asiaan ilman, että jokaista opiskelijaa tarvitsee pohtia yksilönä ja jatkuvasti arvioida, millainen opetusmetodi palvelisi kulloistakin yksilöä parhaiten. Pedagogina tietysti voisin tuoda paljonkin perinteiseen luento-opetukseen mausteeksi pelkän kaksituntisen monologin sijaan.
Nautin pitämästäni esityksestä suuren luentosalin puitteissa. Aikuisia eri alojen ihmisiä kuuntelemassa mitä minulla on sanottavana. Kiinnostuneet katseet motivoivat jatkamaan eikä kukaan edes haukotellut :)
Tosin näkemykseni siitä, että ammatillinen kasvu ja kehittyminen tapahtuu parhaiten työyhteisössä, joka on keskusteleva, avoin, tukee riskinottoa ja osoittaa luottamusta ja jossa jokainen voi olla aidosti ihminen (eikä vain työntekijä lukuna paperilla) on paras kasvualusta yksilölliselle kehittymiselle, sai professorin lausahtamaan: "niin noinhan sen kai pitäisi olla vaikka aika utopiaahan tuo on..."
Onhan se, vaikka en tuota käsitettä ajatellutkaan työtä tehdessäni. Näen paremminkin tietynlaisen työyhteisön arvojen olevan ihanteita, joihin tulisi tiedostaen pyrkiä. Monesti vain kun hienoon teoreettiseen rakennelmaan liitetään käytännön ihminen, homma menee pieleen :)
Idealistisena rakentamaan tulevaa työyhteisöäni!
Identiteetin muutos - kriisi tulossa?
Niin olen opettaja koulutkseltani. Uunituoreet maisterinpaperit kohta kädessä.
Mutta...
Haluanko olla luokanopettaja?
Työ on haastavaa ja sitä on paljon. Ollakseni hyvä opettaja, minun pitäisi nähdä valtavasti ylimääräistä vaivaa ja käyttää omaa aikaani. En halua omistautua ammatilleni kokonaisvaltaisesti, vaan pitää työn työnä. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että minusta ei tule niin hyvää opettajaa kuin haluaisin olla, tai niin hyvää kuin minun pitäisi olla, jotta työtä jaksaisin tai viitsisin ylipäätään tehdä.
Toki kaikissa ammateissa täytyy antaa itsestään enenmmän kuin muodollisesti vaaditaan tai mistä maksetaan. Opettajan ammatti on vain siinä mielessä erilainen, että työsi vaikuttaa niin suoraan niin moneen eri ihmiseen ja toisaalta, joudut olemaan päivän valtavassa vuorovaikutuksessa k o k o ajan, puhumattakaan hektisyydestä ja metelistä.
Kuormittaa aivoja aivan liian monella tavalla, niin kognitiivisesti kuin fyysisestikin. Voisin mielelläni tehdä haastavaa työtä ja vielä omalla ajallankin vähän, jos se olisi rauhaillisemmassa ympäristössä eikä kapasiteettini kuluisi ihmisten kanssa toimimiseen kokonaisuudessaan.
Ja lapset ovat kuulkaa vaativia vuorovaikutksen osalta. Joudut jatkuvasti tietoisesti miettimään mitä ja miten sanot ja et sano. Aikuisten kanssa säästyy paljon energiaa vuorovaikutuksessa siksi, että asetelma on niin kovin erilainen.
Kaiken opetuksen ja vuorovaikutuksen ohella pitäisi koko se homma vielä suunnitellakin. Opettajan ammatti on niin kamalan monipuolinen ja kokonaisvaltainen, että sen kantaminen vaatii ehkä enemmän kuin mitä olen valmis antamaan. Olisin hyvä opettaja, jos jaksaisin panostaa työhöni 80 h viikossa. En jaksa, joten en ole kuin korkeintaan keskinkertainen opettaja.
Toisaalta, yhteiskunta ei mitenkään kannusta hyvään opettajuuteen toimillaan. Päinvastoin edellytyksiä tuottaa hyvää opettajuutta - näin yhteiskunnasta viitekehyksenä puheen ollen käytän tuotantokieltä, jälleen taas...- on karsittu ja karsitaan jatkuvasti. Toki opettaja voi vieläkin ajatella, että hyvän opettajuuden toteuttaminen on itsestä kiinni, mutta jossain vaiheessa on ihan luvallista lapioida taakkaa ja vastuuta vähän ylemmillekin tahoille. Ei se tee opettajasta vastuunpakoilijaa, jos sanoo suoraan, että mulla on nää edellytykset tehä tätä hommaa näillä resursseilla, että turha tulla kitisemään, jos pikku-liisapetteri ei nyt opi soittamaan nokkahuilua - niitä ei ole hankittu ku kakaroiden tartti saada lyijykynät...
Ongelmallinen aihe sillä kuten todettu ja hoettu, opettajuus on jossain määrin kutsumusammatti ja täten sitä tehdään muiden arvojen pohjalta kuin taloudellisten ja silloin on kamalan helppo myös karsia. Toisaalta opettajat ovat myös työstään niin väsyneitä, ettei omia etuja jakseta edes ajaa. Liitto nyt on munaton. Puhinaa ja puhkuntaa on kyllä, mutta mitään ei tapahdu.
Mietin, että voisin hakea jotain työtä kokonaan toiselta alalta. Sitten kuitenkin olen koulutettu opettaja ja se työ on minulle sen vuoksi helpoiten lähestyttävä. Palkallakin elää, vaikka toisin - jos töitä on. Opettajan paikkojakaan ei ole mitenkään laajalti avoinna, toisin kuin annetaan ymmärtää. Niitä on itse asiassa todella vähän.
Yksi vaihtoehto on keväällä tehdä mahdollisuuksien puitteissa enemmänkin töitä ja samalla yrittää väkertää opintoja, mutta sitten kun väikkäri pääsee vauhtiin, hakea tohtorikoulutettavan paikkaa yliopistolta. Koiranhommaa sekin on, en kiellä, ja opettajan duuniin verrattuna jopa huonommin palkattua (tai ainakin sisältää henkilökohtaista lisää, josta muodostuu iso osa palkasta). Voisin pitää yliopistosta enemmän kuin peruskoulusta.
Rahaa on jostain kuitenkin saatava. Työttömänä on ikävä olla, sillä tukijärjestelmä loputtominen lomakkeentäyttöineen on puuduttava jo ajatuksenakin :S Varsinkin kun opettajansijaisuudet ovat ennalta-arvaamattomia ja jokaisesta tienatusta eurosta jää vain 50 snt käteen, kun tukia lyhennetään asiotulojen mukaan. Onneksi sijaisuuksista tienaa ihan asiallisesti, peruspalkkana lienee noin 25 euroa/opetustunti. Vuokran eteen saa silti tehdä viikon töitä ja sitten pitäisi elääkin jollain :S
No, kai se on odotettavissakin, että kun 18 vuoden opiskelun ja 5,5 vuoden yliopistoelämän jälkeen on aika siirtyä edes osittain työelämään tai ainakin elämään, jossa joudut kustantamaan kaiken itse, on pientä kriisiä tulossa. Niin taloudellisen selviämisen kuin itse uuden elämäntilanteenkin hallinnassa ja totuttelussa ja...huoh :)
Mutta...
Haluanko olla luokanopettaja?
Työ on haastavaa ja sitä on paljon. Ollakseni hyvä opettaja, minun pitäisi nähdä valtavasti ylimääräistä vaivaa ja käyttää omaa aikaani. En halua omistautua ammatilleni kokonaisvaltaisesti, vaan pitää työn työnä. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että minusta ei tule niin hyvää opettajaa kuin haluaisin olla, tai niin hyvää kuin minun pitäisi olla, jotta työtä jaksaisin tai viitsisin ylipäätään tehdä.
Toki kaikissa ammateissa täytyy antaa itsestään enenmmän kuin muodollisesti vaaditaan tai mistä maksetaan. Opettajan ammatti on vain siinä mielessä erilainen, että työsi vaikuttaa niin suoraan niin moneen eri ihmiseen ja toisaalta, joudut olemaan päivän valtavassa vuorovaikutuksessa k o k o ajan, puhumattakaan hektisyydestä ja metelistä.
Kuormittaa aivoja aivan liian monella tavalla, niin kognitiivisesti kuin fyysisestikin. Voisin mielelläni tehdä haastavaa työtä ja vielä omalla ajallankin vähän, jos se olisi rauhaillisemmassa ympäristössä eikä kapasiteettini kuluisi ihmisten kanssa toimimiseen kokonaisuudessaan.
Ja lapset ovat kuulkaa vaativia vuorovaikutksen osalta. Joudut jatkuvasti tietoisesti miettimään mitä ja miten sanot ja et sano. Aikuisten kanssa säästyy paljon energiaa vuorovaikutuksessa siksi, että asetelma on niin kovin erilainen.
Kaiken opetuksen ja vuorovaikutuksen ohella pitäisi koko se homma vielä suunnitellakin. Opettajan ammatti on niin kamalan monipuolinen ja kokonaisvaltainen, että sen kantaminen vaatii ehkä enemmän kuin mitä olen valmis antamaan. Olisin hyvä opettaja, jos jaksaisin panostaa työhöni 80 h viikossa. En jaksa, joten en ole kuin korkeintaan keskinkertainen opettaja.
Toisaalta, yhteiskunta ei mitenkään kannusta hyvään opettajuuteen toimillaan. Päinvastoin edellytyksiä tuottaa hyvää opettajuutta - näin yhteiskunnasta viitekehyksenä puheen ollen käytän tuotantokieltä, jälleen taas...- on karsittu ja karsitaan jatkuvasti. Toki opettaja voi vieläkin ajatella, että hyvän opettajuuden toteuttaminen on itsestä kiinni, mutta jossain vaiheessa on ihan luvallista lapioida taakkaa ja vastuuta vähän ylemmillekin tahoille. Ei se tee opettajasta vastuunpakoilijaa, jos sanoo suoraan, että mulla on nää edellytykset tehä tätä hommaa näillä resursseilla, että turha tulla kitisemään, jos pikku-liisapetteri ei nyt opi soittamaan nokkahuilua - niitä ei ole hankittu ku kakaroiden tartti saada lyijykynät...
Ongelmallinen aihe sillä kuten todettu ja hoettu, opettajuus on jossain määrin kutsumusammatti ja täten sitä tehdään muiden arvojen pohjalta kuin taloudellisten ja silloin on kamalan helppo myös karsia. Toisaalta opettajat ovat myös työstään niin väsyneitä, ettei omia etuja jakseta edes ajaa. Liitto nyt on munaton. Puhinaa ja puhkuntaa on kyllä, mutta mitään ei tapahdu.
Mietin, että voisin hakea jotain työtä kokonaan toiselta alalta. Sitten kuitenkin olen koulutettu opettaja ja se työ on minulle sen vuoksi helpoiten lähestyttävä. Palkallakin elää, vaikka toisin - jos töitä on. Opettajan paikkojakaan ei ole mitenkään laajalti avoinna, toisin kuin annetaan ymmärtää. Niitä on itse asiassa todella vähän.
Yksi vaihtoehto on keväällä tehdä mahdollisuuksien puitteissa enemmänkin töitä ja samalla yrittää väkertää opintoja, mutta sitten kun väikkäri pääsee vauhtiin, hakea tohtorikoulutettavan paikkaa yliopistolta. Koiranhommaa sekin on, en kiellä, ja opettajan duuniin verrattuna jopa huonommin palkattua (tai ainakin sisältää henkilökohtaista lisää, josta muodostuu iso osa palkasta). Voisin pitää yliopistosta enemmän kuin peruskoulusta.
Rahaa on jostain kuitenkin saatava. Työttömänä on ikävä olla, sillä tukijärjestelmä loputtominen lomakkeentäyttöineen on puuduttava jo ajatuksenakin :S Varsinkin kun opettajansijaisuudet ovat ennalta-arvaamattomia ja jokaisesta tienatusta eurosta jää vain 50 snt käteen, kun tukia lyhennetään asiotulojen mukaan. Onneksi sijaisuuksista tienaa ihan asiallisesti, peruspalkkana lienee noin 25 euroa/opetustunti. Vuokran eteen saa silti tehdä viikon töitä ja sitten pitäisi elääkin jollain :S
No, kai se on odotettavissakin, että kun 18 vuoden opiskelun ja 5,5 vuoden yliopistoelämän jälkeen on aika siirtyä edes osittain työelämään tai ainakin elämään, jossa joudut kustantamaan kaiken itse, on pientä kriisiä tulossa. Niin taloudellisen selviämisen kuin itse uuden elämäntilanteenkin hallinnassa ja totuttelussa ja...huoh :)
Tilaa:
Kommentit (Atom)